Mutta tästä alkavat numerot nousta kiihtyvää vauhtia meidän päiviimme, jolloin suunta tosin on uhkaavasti kääntynyt taas takaisin kohti nollatilaa.

1920‑luvulla alkoi tapahtua, kun ensimmäiset kirjastot perustettiin, yleinen oppivelvollisuus säädettiin, ja Lex Pulkkisen ja Lex Kallion avulla maata siirrettiin maattomille maaseudulla. Hyvinvointivaltion ituja ja taimia alkoi ilmaantua.

Jo vuoden 1903 Forssan ohjelmassa sosiaalidemokraatit ajoivat yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta, 8‑tuntista työpäivää, ilmaista terveydenhoitoa, maksutonta kouluopetusta ja sukupuolten tasa-arvoa.

Tosin lääketieteen nimissä Suomeenkin rantautuneet rodunjalostusopit lupasivat voimaa, terveyttä ja hyvinvointia, mutta lupaus ei ulottunut yhteiskunnan kaikkiin kerroksiin.

JO 1930-LUVUN lopulla monilla alkoi kuitenkin jäädä rahaa yli kaikkeen kivaan.

Itse sana kiva kiteyttää olennaisen: aiemmin se viittasi myös kiivaaseen ja ankaraan, mutta nyt sana karisti tuon painolastin ja alkoi tarkoittaa kaikkea mukavaa ja hauskaa, erityisesti nuorison keskuudessa.

Myös kevyt musiikki alkoi soida kaikkialla – Dallapé, Harmony Sisters ja Georg Malmstén loivat uudenlaista äänimaisemaa.

Kaiken kaikkiaan ”elokuvateatterit, konserttitalot, tanssilavat, urheilukilpailujen katsomot, uimalat ja ulkoilmaravintolat olivat sitä rakennettua maisemaa, joka houkutteli kivaa pitämään. Funkkistyyliset linja-autoasemat ja huoltoasemat tarjosivat ‘vauhtia ja viihdettä’, niiden muotokieli pani ajatuksetkin liikkeelle”, kirjassa todetaan.

Sitten koittivat ankarimmat ajat sitten sisällissodan – toinen maailmansota heitti Suomen melkein ison karhun kitaan, kun Stalinin tykit jyskyttivät Karjalankannaksella ja pommikoneet ilmestyivät Helsingin ylle.

Toisaalta suomalaiset osasivat puristaa vähistä resursseista paljon irti. Filosofi ja taloustieteilijä Amartya Senin mukaan hyvinvointi ei riipu vain hallussamme olevien resurssien määrästä, vaan myös siitä, miten käytämme niitä ja mitä saamme niillä aikaan.

Tämän taidon nälkämaan kansalaiset olivat oppineet jo vuonna 1917, jolloin kansanhuoltoa alettiin järjestää ”nälkää organisoimaan”, kuten Väinö Tanner asian ilmaisi.

SODAN JÄLKEEN pulaa oli kaikesta leivästä asuntoihin, ja tämän päälle tulivat vielä roimat sotakorvaukset Neuvostoliitolle.

1950‑luvulla hyvinvointikeskustelu kävi kuumana. Pääministeri Urho Kekkonen julkaisi kirjan, joka nimensä mukaisesti kysyi, onko maallamme malttia vaurastua. Tähän tulevaisuuteen suuntautuneeseen kysymykseen oli yksi oikea vastaus: valtion johdolla verot ylös ja lisää teollisuutta myös maaseudulle.

Vapaan kaupan vaalijat nousivat takajaloilleen, mutta malttia riitti ainakin sen verran, että 1960‑ ja 1970‑luvuilla hyvinvointivaltiota rakennettiin vauhdilla.

1950‑luvulla, mutta etenkin 1960‑luvulla, lähiöitä nousi kuin sieniä sateella. Niissä yhdistyivät kaupunki ja luonto, ja maalta tulleille oli kahdeksas ihme se, että asunnoista löytyi sähköt, lämmin vesi, kylpyammeet, isot lämpöpatterit ja muut modernin teknologian saavutukset.

Ostoskeskuksista löytyi ravinnon lisäksi vaatteita, leluja ja kodinkoneita – monet eri alojen liikkeet saman katon alla. Keskiluokan lähiö Tapiola oli lähiöiden arkkityyppi ja esikuva.

Arjen laadun kohenemisesta kertoo paljon se, että taideteollinen muotoilu lähti vauhtiin Timo Sarpenevan ja Tapio Wirkkalan johdolla, ja 1960‑luvulta jokainen suomalainen muistaa tai tietää ainakin Marimekon iloiset, värikkäät vaatteet ja Fiskarsin sakset.

1960‑luvulta eteenpäin tarina alkaa olla monille tuttu. Hyvinvointi kasvaa, mutta sen epätasainen jakautuminen sekä kotimaassa että globaalissa maailmassa herättää valveutuneessa nuorisossa kapinamieltä. Myöhemmin koko kuluttaminen pannaan kyseenalaiseksi, kun sen sivuvaikutukset luonnolle alkavat tulla esiin. Ja niin edelleen.

Kirjasta voi kokonaisuutena todeta, että se sisältää uskomattoman paljon ja monipuolista aineistoa, eikä populaarikulttuuriakaan ole unohdettu, kuten akateemisissa kirjoissa usein käy. Minun 1960‑luvulle asti esittelemäni aineisto on vain murto-osa tuostakin ajanjaksosta.

MUTTA VIELÄ kurkistus hyvinvoinnin loppupäähän eli 2020‑lukuun.

Kirja tiivistää kokoavasti, mistä hyvinvoinnissa lopulta on kysymys. Having, Loving, Being – näin sen kiteytti sosiologian klassikko Erik Allardt vuonna 1976. Aineelliset resurssit, ihmissuhteet ja hyvä, mielekäs elämä. Hyvinvoinnin avain piilee näiden keskinäisessä tasapainossa.

Näin on helppo huomata, miksi ja missä kohdin meidän aikamme hyvinvointi ontuu ja lopulta kaatuu. Kolmion ensimmäinen tekijä on kasvanut suhteettoman suureksi ja ruhjonut kaksi muuta alleen.

Tuloksena hyvinvoinnin muuttuminen pahoinvoinniksi – minkä näkyvin ilmenemismuoto on kaikenlaisen väkivaltaisuuden kasvu yhteiskunnan kaikilla tasoilla.

Tosin aikamme muistuttaa monin tavoin sisällissodan jälkeistä kurjuutta ja 1930‑luvun pahoinvointia – mutta niistäkin noustiin. Historia osoittaa, että hyvinvointi ei ole koskaan ollut pysyvä tila, vaan jatkuvaa tasapainoilua Allardtin kolmion kolmen kulman välillä.

Kun aineellinen vauraus paisuu liiaksi ja peittää alleen sekä ihmissuhteet että mielekkään elämän, seurauksena on väistämättä säröjä, jotka näkyvät arjen turvattomuutena ja väkivallan kasvuna.

Silti juuri historian pitkä kaari antaa syyn varovaiseen toiveikkuuteen: jos aiemmat sukupolvet ovat kyenneet rakentamaan hyvinvoinnin raunioista uudelleen, ei ole mitään syytä ajatella, etteikö sama olisi mahdollista myös 2020‑luvulla.